perjantai 22. marraskuuta 2013

Kengättömiä lapsia

Marraskuun 20. oli lapsen oikeuksien päivä. Sen tarkoitus on tuoda esiin kaikkien lasten yhdenvertainen oikeus yhteiseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen sekä leikkiin ja harrastamiseen. Muistutetaan, että kaikki lapset ovat ensisijaisesti lapsia. Tänä vuonna sisäministeriö kehoitti valtion virastoja jalaitoksia liputtamaan lapsen oikeuksien päivänä ja suositteli samaa kaikille muillekin.

Mitä teki tämä äiti ja yhteiskunta-aktiivi? Laittoi edellisenä päivänä viestiä kaupunginjohtajalle, että "liputtaahan Orimattilan kaupunki lapsen oikeuksien päivän kunniaksi, liputtaahan?". Linkitti facen seinälleen ja ryhmiin järjestöjen hienoja kirjoituksia ja ajatuksia päivään liittyen. Pohti miten lapsen oikeudet liittyvät vahvasti Kapua-hankkeeseen ja kehitysyhteistyöhön.

Mutta tärkeintä lienee on, mitä en tehnyt. En tehnyt lyhyempää päivää töissä saadakseni viettää edes tänään enemmän aikaa lasteni kanssa. En leiponut, askarrellut, leikkinyt, ulkoillut, liikkunut lasteni kanssa. En minuuttiakaan. Hoidin heidän perustarpeensa minimisti mutta siitähän lapsen oikeuksissa ei ole kyse. En muistanut edes käydä tutustumassa MLL:nAinoa, missä lapsen oikeudet näkyi oman jälkikasvuni päivässä erityisesti kotona oli se, että luin heille Liisa Ihmemaassa -kirjaa iltasaduksi vaikka kello oli jo yli yhdeksän ja normaalitilanteessa olisin tässä vaiheessa todennut, että on jo liian myöhä. Mutta lapsen oikeuksien päivän kunniaksi. Tämän kerran.

Väsyneenä aamulla revin uniset lapset sängyistään, puin ja kuskasin hoitoon. Huonoa omatuntoa liian lyhyestä työpäivästä ajoin hakemaan muksut heille normaalia pidemmän hoitopäivän päätteeksi. Kävin kaupassa heti kun mieheni tuli kotiin ettei lapsia tarvitse ottaa mukaan ostoksille ja tein nopeasti ruokaa. Sitten kiireellä valtuustoryhmien puheenjohtajien palaveriin neuvottelemaan investointiohjelmasta.

Kotiuduin kahdeksan jälkeen ja katsellessani vallitsevaa kaaosta purskahdin itkuun. Kun hiukan rauhoituin, tein robottina iltapalat ja -pesut, jolloin kello olikin jo 21.15. Tähän päälle muutama sivu iltasatua ja ilta päättyi leppoisasti väsymystään raivoavaan äitiin laittamassa väsymyksestä raivoavaa kaksivuotiasta nukkumaan kymmeneen asti.

Ehkä ensi vuonna paremmin? Ei, vaan YRITÄN parhaani toimia JOKA PÄIVÄ paremmin. Yrittää löytää suutarin lapsille kenkiä jalkaan. Muistaa, että minun arki on näiden ihmisten lapsuus.

Tällä viikolla on vaan tällä äidillä tämmöinen vaihe.



2 kommenttia:

  1. Näitä vaiheita on kaikilla, vaikka kyllähän sen tiedät. Itse tiedän taas, miten pahalta tuollainen tuntuu. Hankala vaihe, hetki tai tunti. Jatkuvalta tuntuva kiukku, kiire, huoli. Pitäisi, täytyisi, tahtoisi vaikka ja mitä, mutta aika ei vaan tunnu riittävän. Tärkeintä kuitenkin on muistaa, ettei elämä oikeasti ole pelkkää kiirettä ja kiukkua, siellä on hurjasti niitä hyviä hetkiä, hellyydenosoituksia ja rakkautta. Halauksia näin kommentin kautta ja ensi kerralla, kun nähdään ihan oikeasti!

    VastaaPoista